Elin vuosikaudet siinä uskossa, että olen aika epäseksuaalinen ihminen. Että seksi ei ole minun juttuni eikä oikeastaan kauhean kiinnostavaa muutenkaan. Että kertomukset tajunnanräjäyttävistä orgasmeista, jatkuvasta panetuksesta, halusta repiä vaatteet toisen yltä ja saada hänet sisäänsä, ovat vahvasti liioiteltuja. Ne olivat jotain sellaista, jota tapahtui elokuvissa ja kirjoissa. Jotain, mitä tapahtui muille, mutta ei minulle.
Sitten huomasin olleeni väärässä. Todella väärässä.
Se tapahtui aika tarkalleen siinä vaiheessa, kun eräänä kesäisenä yönä puolitoista vuotta sitten makasin vuoteessani päälläni mies, jonka olin tuntenut päivän, mutta johon olin jo siinä vaiheessa kuolettavan rakastunut, vaikka yritin sitä ehkä itseltäni kieltää. Se miltä tuo mies, Eric, tuntui, oli jotain aivan uskomatonta. Jotain sellaista, jota en ollut koskaan uskonut kokevani. Jokainen kosketus, jokainen märkä suudelma ja vaatteita riisuvien käsien hätäinen hipaisu sai kaiken tuntumaan ensimmäiseltä kerralta ikinä. Miehen raskas, elävä paino minun päälläni ja kivikovan kalun hellät mutta vaateliaat työnnöt jalkovälissäni olivat minulle jotain aivan uutta ja ihmeellistä.
Sinä yönä nukahdin hikisenä, läkähtyneenä, rakastuneena ja lisää janoten hänen syliinsä. Siitä yöstä alkoi elämässäni uusi vaihe. Olin nähnyt valon, vaikka en orgasmia saanutkaan. Tajusin eläneeni valheessa. Kieltäneeni itseltäni jotain uskomattoman ihanaa ja eheyttävää. Halusin lisää. Ymmärsin, että minulla on oikeus haluta lisää ja ennenkaikkea saada lisää. Tajusin, että seksi on jotain hienoa ja upeaa ja että ilman sitä elämäni on ollut pelkkä kulissi. Kolmenkymmenen vuoden mittainen vaellus Saharassa.
Eric on edelleen elämäni suuri rakkaus. Mies, joka saa minut syttymään hetkessä. Mies, jonka kanssa rakastelu ei koskaan ole tylsää, vaikka emme kahlaakaan läpi Kama Sutran asentoja tai kuvaa omia pornofilmejä.
Saatpa nähdä.
